Työuupumus

Toukokuu oli todella raskas, eikä töihin paluu ollut mitenkään helppo. Varsnikin kun jälleen kerran öiden välissä oli vain muutama hassu vapaapäivä. Ennen pitempiä vapaita, ja reissua Kokkolaan näkemään kaveria, huomasin itsessäni muutoksia. Ei mitään hyviä muutoksia. Jos yleensä asukkaan huutaessa huoneessaan pystyn sivuuttamaan sen (jos kyse ei ole mistään hädästä), niin nyt ensimäinen rekatio olisi ollut iskea nyrkki oveen ja huutaa, että turpa kii. En tätä toteuttanut, mutta mielessä kävi, monesti. Ja se oli itselle selvä merkki, että nyt ei ole kaikki hyvin.

Seuraavaksi tuli itkukohtaukset. Töissä ja kotona, koko ajan. Ahdistuneisuus ja alakuloisuus. Väsymys, mikään ei innostanut ja keskittyminen oli vaikeaa. Menin silti käymään kaverin luona Kokkolassa, sekä paluumatkalla poikkesi toisen kaverin luo. Sain hieman vertaistukea ja pari neuvoa,  Kehoitettiin menemään työterveyteen ja kotiin päästyäni varasinkin sairaanhoitajalle ajan. Siitä se lähti sitten eteenpäin. Olen siitä kiitollinen, että he saivat kannustettua etten aja itseäni ihan loppuun.

Sometimes it's easier to fake a smile than tell what's wrong

Sairaslomaa toisensa perään, ahdistusta, alakuloa, itkua. Sain lääkityksen, mutta nukkuminen on ollut heikkoa. Väsymys on jatkuvaa. Aamulla herätessä tuntuu, että voisin maata puolet päivästä sängyssä, jos selkä ei kipeytyisi liiallisesta makaamisesta enkä kokisi siitä huonoa omatuntoa. Olen käynyt työpsykologilla ja lääkäreillä.
Kuukaus on tullut oltua poissa töistä. Välillä koen syyllisyyttä ja huona omatuntoa asiasta. Hermostuttaa soittaa pomolle ja töihin, että sairasloma jatkuu.

Mutta ei koko sairasloma ole ollut pelkkää itkua ja sängyssä makaamista. Olen ollut koko sen ajan vanhempieni luona muutamaa yötä lukuunottamatta. Olen nähnyt kavereita ja olen kyllä huomannut, kuinka mieli on piristynyt. Olen nähnyt sukulaisia ja yrittänyt ottaa rennosti.
Nyt edessä olisi töihin paluu, mutta onneksi vain kahdella yöllä, kolmella vapaalla ja sitten taas kaksi yötä. Ja sen jälkeen kolme viikkoa kesälomaa. Ja nyt sitten näkee, miten työnteko sujuu.

Juhannuksen olen viettänyt kotona kissavahtina vanhempien ollessa mökillä. Ja yllättäen oma mieliala romahti taas alas. Koen epäonnistuneeni elämässäni, etten ole saavuttanut mitään. Huomaan olevani yksinäinen ja pelkään, ettei se tästä paremmaksi muutu. Olen vain itkenyt, kaikki tuntuu raskaalta. Ja vaikka vanhemmat antavatkin tukea, niin tuntuu, etteivät hekään ihan ymmärrä. Etten saa heiltä haluamaani kannustusta, enkä aina edes uskalla lähteä purkamaan ajatuksiani heille. Tiedän, että heilläkin on omat murheet ja huomaan yrittäväni pitää maskia yllä. Yritän helpottaa heidän takkaa, kuunnella heidän valitusta kaikesta ja olla vain hiljaa. Se on raskasta. Mutta sitten taas, jos olisin yksin omassa kämpässäni, olisin vain sisällä ja yksin. Yksin omien ajatusteni kanssa. Enkä tiedä, olisiko se edes kannattavaa.

En tiedä, mitä tehdä.