Ikihaaveilijan ajatuksia

Nyt on tullut oltua jo yli viikon kotona, joten eiköhän se olisi uuden postauksen vuoro.  Aloitetaan vaikka niinkin ihanasta asiasta, kuin lentomatkasta, joka oli yli tunnin myöhässä. Vaikka Finnairilla tulikin matkustettua, niin aika tuskaa se silti olti. Selän oireilun takia istuminen ahtaassa tilassa oli ahdistavaa ja tuskaista. Eikä polvikaan oikein tykännyt, kun sitä ei saanut oikaistua ihan niin vain. Eikä sitä oikein kehdannut edes mennä tassuttelemaan ympäriinsä, sillä istuin ikkunapaikalla ja vieressäni oli vähän vanhempi korealainen pariskunta. Ja kun viimein laskeuduttiin Helsinkiin, niin vastoin tapojani nappasin nopeasti kassini ja rynnistin ensimmäisten joukossa ulos koneesta. Yleensä kun jään odottamaan, että hätäisemmät poistuu ensin ja sitten itse lähden rauhassa kassien kanssa sähläten. Tällä kertaa olin yksi niistä hätäisemmistä. Onneksi laukkunikin tuli ensimmäisten joukossa, vaikka pelkäsinkin joutuvani odottamaan sitä kauemmin. Vanhempani olivat tulleet

Näin yhden huikean kokemuksen jälkeen ajattelin hieman kerrata asioita ja kirjoittaa loppuajatukset niin perheestä, muista Au Paireista kuin myös koko Etelä-Koreasta. Olin jo etukäteen kuullut kehuja perheestä ja aika luottavaisin mielin tuli lähdettyä. Eikä mitään pettymyksiä heti ilmaantunutkaan, sillä elämä Cheongjussa oli aika rutiinin omaista. Isä oli paljon poissa kotoa, äiti opetti tiistai iltaisin ja päivisinkin hänellä saattoi olla tapaamisia. Poika kävi päivähoidossa/koulussa ja taapero ei nyt hirveästi työtä teettänyt. Siivoukset oli helppo hoitaa, silloinen Au pair hoiti ruuanlaiton suurimmaksi osaksi (kokki kun oli). Kuitenkin pikku hiljaa alkoi huomata, ettei niitä sääntöjä oikein ollut. Poika ei osanut pyytää, otti mitä halusi (vaikka kyseessä oli toisen ruokaa). Vähän tuntui olevan keskittymishäiriötä. Taapero ei nyt hirveästi ollut minuun lämmennyt, joten mielikuvaa hänestä oli vaikea saada. Muuten kaikki tuntui kuitenkin olevan ihan hyvin. Pidin Cheongjusta, va