Au Pair: Lopulliset ajatukset

Näin yhden huikean kokemuksen jälkeen ajattelin hieman kerrata asioita ja kirjoittaa loppuajatukset niin perheestä, muista Au Paireista kuin myös koko Etelä-Koreasta.

Olin jo etukäteen kuullut kehuja perheestä ja aika luottavaisin mielin tuli lähdettyä. Eikä mitään pettymyksiä heti ilmaantunutkaan, sillä elämä Cheongjussa oli aika rutiinin omaista. Isä oli paljon poissa kotoa, äiti opetti tiistai iltaisin ja päivisinkin hänellä saattoi olla tapaamisia. Poika kävi päivähoidossa/koulussa ja taapero ei nyt hirveästi työtä teettänyt. Siivoukset oli helppo hoitaa, silloinen Au pair hoiti ruuanlaiton suurimmaksi osaksi (kokki kun oli).

Kuitenkin pikku hiljaa alkoi huomata, ettei niitä sääntöjä oikein ollut. Poika ei osanut pyytää, otti mitä halusi (vaikka kyseessä oli toisen ruokaa). Vähän tuntui olevan keskittymishäiriötä. Taapero ei nyt hirveästi ollut minuun lämmennyt, joten mielikuvaa hänestä oli vaikea saada. Muuten kaikki tuntui kuitenkin olevan ihan hyvin.

Pidin Cheongjusta, vaikkei sitä englantia siellä niin hyvin osattu. Kadut olivat siistejä, kaikki tuntui olevan paljon rauhallisempaa ja itselläni oli noin tunnin mittainen hyvä lenkkireitti. Asunto oli isompi ja tilavampi, äänet eivät kuuluneet niin helposti. Pihapiirissä oli pari isoa leikkikenttää ja naapurissa oli HomePlus (vähän kuin Prisma/Cittari), mikä kyllä välillä oli myös huono juttu...

***

Muuton myötä kaikki muuttui. Äiti ei enää tehnyt töitä. Poika oli päivät kotona. Siivoukset tuntuivat lisääntyvän. Asunto oli pienempi ja äänet kuuluvat turhan selkeästi seinien takaa. Soul on meluisampi ja likaisempi (ainakin tämä alue), ja kunnon lenkkireitin takia pitäisi matkustaa metrolla toisaalle.
Siinä vaiheessa alkoi huomata myös niitä ongelmia. Okei, pojalla oli sattunut päivähoidossa ongelmia, joita puidaan tälläkin hetkellä terapiassa. En meinaa, että sitä pitäisi väheksyä tai jättää huomioimatta. Mutta jotain rajoja olisi hyvä olla kuitenkin. Maaliskuussa hän onneksi aloittaa päivähoidon/koulun uudestaan ja muutamien viikkojen jälkeen muutosta hän aloitti myös yhden tunnin opiskelun viereisessä kerrostalossa. Pääsee vähän olemaan tekemisissä toisten lasten kanssa, sillä poika ei todellakaan osaa leikkiä pihalla muiden kanssa. Eikä hänellä hirveästi mielikuvitustakaan ole ja junalla/busseilla leikkiessä siinä vieressä pitää istua. Jos menee kauemmas, niin leikit loppuu heti. Ei onnistu, vaikka sanot samat asiat keittiöstä tiskatessa. Sun pitää istua siinä vieressä.

Pojalla alkoi olla turhan vapaat kädet päättää asioita. Oikeastaan hän sai tehdä mitä ikinä halusi, äiti oli antanut luvan. Poika sai keskeyttää, kun hänellä oli asiaa. Vasta seitsemän vuotiaana hänen pitää oppia odottamaan puheenvuoroaan. Jos tuli keskusteltua toisen kanssa, niin piti keskeyttää heti, kun poika halusi sanoa jotain. Ei aina tiennyt, voiko jostain asiasta häntä komentaa. Yleensä ei voinut tai ainakin piti olla kunnon perustelut. Niitä sääntöjä ei ollut. Kun vähän itkua tirautettiin, niin aina annettiin periksi, molempien lasten kohdalla. Ja että 5 vuotiasta piti pukea ja syöttää, vaikka oli jo niihinkin itse kykeneväinen. Seurauksia ei olut, jos nyt jotain kiellettyä tekikin sitten.

Ei minullakaan ollut pienenä kauheasti sääntöjä, äidillä oli aika vapaa kasvatustyyli. Mutta oli meillä kuitenkin muutama sääntö, varmaan. Ja kyllä vanhempani käytöstapoja ainakin opettivat. Enkä tarkoita, että lapsella pitäisikään olla kauheasti sääntöjä ja että pienestä tottelemattomuudesta pitäisi heti rangaista. Mutta kun olisi edes jotain sääntöjä ja jotain seuraamuksia. Ettei ihan mikä vaan olisi sallittua, eikä poika ohjailisi vanhempia.

Ja mikä tekee asiasta myös hieman surullisen on se, kuinka vähän perheen isä on kotona. Ja kuinka vähän hän on lasten kanssa tekemisessä. Uskoisin, että osa pojan käytöksestä voi johtua myös isän poissaolosta. Mutta on aina ihana huomata, kun näkee tai kuulee, kuinka isä leikkii heidän kanssaan kotona ollessaan. Selvästi rakastaa lapsiaan, ettei se siitä ole kyse. Korealaiset työtunnit ovat nyt vähän perseestä.
Äiti puolestaan on kotona, mutta viettää aikaa sängyssä joskus jopa yli puolille päivin, saattaa touhuta jotain puhelimellaan ja joskus olla yllättävän vähän lasten kanssa. Mikä on myös hieman ärsyttävää, kun ajattelee sitä enemmän. Äiti on kotona, mutta ei tee juuri mitään itse.
Saattoi ehkä taaperon syöttää, jos tämä oli herännyt ennen meitä tai valmistaa jotain ruokaa. Muuten oli hyvin, hyvin harvinaista, että hän jotain tekisi. Ja jotkut asiat ovat pieniä, mutta kun niitä tapahtui lähes joka päivä, alkoi väkisinkin kohotella kulmia ja ärsyttää.

Kauheeta miten paljon tuli valitettua... Oli perheessä hyviäkin hetkiä, eikä poikakaan nyt aina ollut rasittava tai hallitsematon. Alkuviikot oli yleensä hyviä, mutta loppuviikosta joutui enemmän huomauttaa käytöksestä tai pitää ns. saarnoja.

***

Etelä-Korea oli kyllä kokemuksen arvoinen. Paljon oli nähtävää ja paljon jäi näkemättä. Busanissa olisin niin mielelläni käynyt, mutta ainakin Jeju tuli koettua. Joitakin sanoja tuli opittua, tulihan siellä oltua 6 kk. Niin erilainen kulttuuri, joistakin asiosita pidin ja joistakin en.

Ruokaan en oikein ihastunut ja suu oli tulessa vähän turhankin usein. Vaikka riisistä pidänkin, niin en sitä nyt joka päivä ja joka aterialla haluaisi sydä. Varsinkaan aamupalaksi. Kana ja nuudelit (sekä pikaruoka että Paris Baquette) tuli syötyä aika usein. Kotiruokaa oli ikävä, vaikka välillä pelottikin, noinko ne enää maistuu millekään näiden mausteiden jälkeen.
Jotkut ruuat olivat ihan hyviä ja muutaman reseptin etsinkin kotiin kokeiltavaksi.

Ja ennen en ole näin paljon pelännyt liikkua bussilla. Kuskit ajavat ihan holtittomasti, tosin se tuntuu pätevän myös taksikuskeihin sekä ihan muihinkin autoilijoihin. Lähetit skoottereidensa ja mopojensa kanssa olivat kaikista hulluimat. Ajoivat missä halusivat miten halusivat. Tieltä sai pomppia pois vähän väliä, kun päättivät jalkakäytävälle hurautella.

Kännyköiden käyttä meni ihan uudelle tasolle. TV ohjelmia, uutisia ja draamoja, katsottiin niin metrossa, niitä odottaessa tai jopa kävellessä. Metrossa istuessa sai huomata, että lähes jokaisen katse oli puhelimessa kiinni. Oli se sitten draama, viestittely tai netissä surffaamista. Mutta eniten ärsytti ne, jotka kulkivat jalkakäytävillä katse ruudussa eikä siihen, mihin oltiin kävelemässä.

Mutta kohteliaita ja avuliaita he olivat. Eksyttyä sai apua, kun sitä pyysi ja joskus he vielä näyttivät suunnankin kulkemalla vieressäsi. Kyytejä tarjottiin kysymättä. Rohkeimmat uskalsivat englantiakin puhua ja jutella. Ystävällisiä, sekä paljon lapsiystävällisempiä kuin Suomessa. Ja tällä tarkoitan sitä, että esimerkiksi ravintoloissa lapset saivat olla ilman paheksuvia katseita. (okei, jos nyt ihan hirveästi meteliä ja kaaosta aiheuttaa, niin totta kai siitä voi huomauttaa. Mutta pelkkä läsnäolo ei oikeuta nyrpistelemään)

***

Souliin muutettuamme perheen äiti halusi kolme demi pairia. Joten pieneen huoneeseen ahtautui kolme tyttöä. Tästä olenkin jo aikaisemmin puhunut. Tullessani Koreaan täällä oli vielä muutaman viikon Espanjalainen, yli 30 vuotias "tyttö", mukava hän oli, mutta ei me hirveästi aikaa vietettyä yhdessä. Arki-iltaisin saatettiin käydä kävelyllä yhdessä, ehkä jopa syömässä jossain. Joskus pientä shoppailua ja otti hän minut mukaansa jo heti alussa Souliin, kun hän aikoi tavata kaveriaan.

Souliin muutettuamme tänne tuli Saksasta 18-vuotias tyttö, R tai kuten itse tykkäsin häntä kutsua, Child. Ja kirjaimellisesti lempinimensä kaltainen. Tietää kaiken, osaa kaiken, meidän täytyy toimia hänen mukaansa, kohtelee meitä kuin oltaisiin nuorempia/ei pystyttäisi itse huolehtimaan itsestämme. Valitettavasti hän muistutti paria entistä koulukaveriani... En pitänyt heistä, enkä pitänyt tästäkään tytöstä. Henkilö on semmoinen, että kun aloitan puhumaan hänestä, loppua ei näy. Joten ehkä yritän hillitä itseni, enkä alkaa paasaamaan hänestä täällä sen enempää. Rasittava oli!

Toinen tyttö oli itseäni pari vuotta vanhempi Englannista ja hänen kanssaan tullaan toimeen. Meinataankin nähdä tämänkin jälkeen, käyn hänen luonaan Englannissa, hän meinaa tulla käymään uudestaan Suomessa. Ja ehkä, jos N meinaa muuttaa Koreaan, niin onpahan siinä syy matkustaa sinne uudestaan.

***

Selkä on aiheuttanut paljon ongelmia täällä ollessani. Erityisesti pari viimeistä kuukautta se on lhes päivittäin kipee. Kumartuminen tekee pahaa välillä ja lattialla tai trampoliinilla istuminen ei onnistu minuuttia pidempään. Syksyllä, ehkä viikko muuton jälkeen, kävin kokeilemassa paikallista hierojaa sekä lääkäriä. Hierojalla piti vaihtaa kokonaan vaatteet ja rouva oli ehkä pikkasen liian kovaotteinen omaan makuun. Tai oon liian paljon tykästynyt omaan hierojaan Jyväskylässä. Sieltä pois muuttaminen voi olla ongelmallista, en jaksa etsiä uutta hierojaa... Mutta Koreassa hierojalle mentässä vaihdetaan shortsit ja t-paita, ja sitä selkää hierotaan, että paita on siinä välissä. Jostain syystä se tuntui aluksi oudolle.

Lääkäri oli kanssa ihan mielenkiintoinen kokemus. Olen ainakin saanut jonkinlaisen diagnoosin. Nimittäin huono ryhti! Hassua, ettei kukaan muu lääkäri ole koskaan aikaisemmin sitä sanonut... Niska on liian suora. No, siellä tuli myös se röntgen koettua ja toisin kuin Suomessa, siellä puetaan aamutakin tyyllinen kaapu päälle, sekä shortit. Suomessa omat housut pidetään, mutta kuvattavaksi menet ilman mitään paitaa tai rintaliivejä. Sain myös lääkkeet, jotka eivät auttaneet yhtään kipuun. Onneksi kotona on paremmat ja tehokkaammat kipulääkkeet.

Selkä ongelmat väheni, kun itselläni oli vapaaviikot. Mutta heti töiden aloitettu voimistuivat myös kivutkin. Oli aamuja, jolloin jo heti herätessä selkää särki niin pahasti, että pienikin kumartaminen teki pahaa.

***

Lento kotiin on keskiviikkona (7.2) ja olen innoissani. Hieman haikeana toki, koska varmasti tulen kaipaamaan ihmisiä täältä, mutta olen ikävöinyt hyvin pieniä ja arkisia asioita kotoa, joten sinne on kiva viimein palata. Olen iloinen ja kiitollinen tästä tilaisuudesta, vaikkei asiat nyt ihan niin menneetkään, mitä oli hieman kuvitellut. Mutta niille ei voi mitään, ei koko reissu huono ollut, ei sinne päinkään. Tosin ehkä sellaisen kuvan tuli annettua noista valituksista (hups...). Olen nauttinut tästä hetkestä ja varmaan aion toistekin lähteä au pairiksi, nyt ainakin tietää, mitä kannattaa ottaa selville ennen lähtöä. Korea on ollut kokemisen ja näkemisen arvoinen (vaikka Japani onkin lähempänä sydäntä).