Ikihaaveilijan ajatuksia

 Intouduin aamulla (30.10) uutisia selatessa suunnittelemaan tätä blogi tekstiä. Itse uutinen (https://www.is.fi/hyvaolo/art-2000006703227.html) koskikoski masennuslääkkeitä ja mitä siitä on hyvä tietää. Myös edellisenä iltana oltiin poikaystävän kanssa keskusteltu masennuksesta ja miksi se silti on niin pelottava asia joillekin tai minkä takia siihen reagointi on niin negatiivista ja karttavaa.  Jutussa oli esimerkkejä, kun on käyty apteekista hakemassa lääkkeitä ja kuinka se on tuntunut nöyryyttävtä. Itse voisin kuvitella, että erityisesti pienellä paikka kunnalla, missä kaikki tuntevat toisensa, se voisikin tuntua vaikeammalta. Silloin kun ihmiset tuppaavat tietämään toisten asioista ja juoruavat niistä keskenään. Mutta isompi kaupunki, jossa ihmisiä käy enemmän apteekeissa tai on useampi apteekki, niin silloin kokisin kynnyksen käydä siellä matalampana. Ehkä, tämähän on vain minun omaa pohdintaa. Jokainen kuitenkin reagoi niin erilailla näihin asioihin, mutta ehkä masennus...

 En edes kehtaa pahoitella, kuinka vähän enää kirjoittelen tänne. Silti blogin lopettaminen ei ole edes käynys mielessäni, joten postailen sitten harvakseltaan. Ehkä, jos elämässä tapahtuisi enemmän, niin sitä kirjoittaisi myös tänne useammin. Kuitenkin, viimeksi siis kirjoittelin elokuussa ja jälleen kerran piti käydä lunttaamassa, mistä on viimeksi kirjoittanut.  Aloitin tosiaan JAMKissa avoimella puolella sosionomin opinnot ja ihan hyvin homma on lähtenyt käyntiin. Olen ainakin löytänyt itsestäni uusia puolia. Nimittäin en ole koskaan aikasemmin ollut näin  tunnollinen tehtävien kanssa ja stressanut niistä niin paljon. Nyt olen ahdistunut työmäärästä, etenkin kun ryhmätöitä on liian monta (neljä... -.-) ja jostain kumman syystä, kolmessa olen tehnyt melkein kaiken yksin. En tykkää jättää asioita viime tippaan, jonka takia olen jo aloittanut työt hyvissä ajoin muihin verrattuna. Mutta katsotaan, kun esitykset on pidetty ja niistä saatu arviot, että mikä oli lopputulos. ...