Minä vain olen ja se riittää

  Omia onnistumisia on välillä vaikea arvostaa. Kuitenkin niitä, kuin myös itseään, pitäisi osata arvostaa. Sillä me kaikki olemme hyviä ja riittäviä sellaisina, kuin olemme.


Lassi Kurkijärvi (2021) kirjoitti, kuinka vanhempien tehtävä on saada lapset uskomaan, että heitä rakastetaan ja kuinka he kelpaavat sekä heillä on paikkansa maailmassa. Mielestäni tätä olisi hyvä kertoa myös aikuisillekin, sillä myös he tarvitsevat muistutusta siitä, että he kelpaavat ja heilläkin on paikka maailmassa.

Motivoimalla toista voi vahvistaa tämän itseluottamusta. Erityisesti onnistumisten kautta on hyvä vahvistaa toisen itseluottamusta ja pystyvyyttä. Marika Tammeaid (2020) kirjoitti, kuinka ihmisillä on luontainen tarve mennä eteenpäin kohti parempaa. Sen voi huomata arjessa, ja itse olen huomannut sen erityisesti mielenterveys- ja päihdekuntoutujien kohdalla. Jotkut heistä haluavat nopeasti asiat paremmiksi, toiset ovat valmiita tekemään töitä. Välillä se "kohti parempaa" on saada psyykkinen vointi tasaiseksi. Toisinaan se on jo omaan kotiin pääseminen asumisyksiköstä. 

***

Mielenterveys- ja päihdekuntoutujien kanssa on kerran jos toisenkin tullut tilanteita, joissa he ovat kokeneet epäonnistumisia. silloin on joutunut kannustamaan ja nostamaan onnistumisia mieleen.

"Pystyt kyllä tähän, muistatko kuinka hyvin tämä meni viimeksi?"

"Ei hätää, kyllä sinä tämän osaat, kunhan luotat itseesi".

Mielenterveys- ja päihdekuntoutujien onnistumiset saavat usein itsellekin hyvän mielen. Mutta välillä tulee myös niitä negatiivisia hetkiä ja ennakkoasenteita niin työntekijöille, kuin kuntoutujillekin. Pitäisi pystyä suhtautumaan neutraalisti esimerkiksi uuden asukkaan tuloon yksikköön, kun on ensin saanut tästä karut, ellei jopa pelottavat, esitiedot. Kuitenkin asukkaan kotiutuessa ja arjen tasaantuessa huomaakin, että kyseessä on melko leppoinen kaveri, eikä hän mitenkään vastaa hänestä annettuja ennakkotietoja. Joskus työntekijän ennakkoasenne voi myös heijastua ulospäin niin, että asukas sen havaitsee, jolloin hän saattaa itse alkaa suhtautumaan negatiivisesti kyseiseen työntekijään.

Kuntoutujien kanssa on myös hyvä käydä keskustelua avoimia kysymyksiä käyttäen. Silloin he joutuvat oikeasti miettimään omaa tilannettaan, tuntemuksiaan ja muita mahdollisia asioita. Myös ajatukset selkiytyvät ja ehkä he voivat oppia/tajuta jotain uutta tilanteestaan. Samalla myös työntekijä voi päästä paremmin kärryille, mitkä ovat kuntoutujan omat tuntemukset hänen tilanteeseensa. 

***

On kuitenkin ehkä hieman jännää, että näitä samoja asioita ei pysty toteuttaa niin hyvin omassa elämässä. Kun tulee vastoinkäymisiä, ne jäävät helposti kummittelemaan takaraivooni ja pessimisti nostaa päätään. Eihän mikään tule jatkossakaan sitten onnistumaan. Hyvän näkeminen itsessään ja itsensä arvostaminen on haasteellisia asioita, ainakin itselleni. Silti muille jaksan sanoa, että:

"Kyllä kaikkki vielä paranee", ja

"Asiat selkiintyy kyllä, niinhän ne aina".

Pitäisi pystyä hyväksymään, että minä, niinkuin me kaikki, riitämme sellaisina kuin olemme.


Lähteet:

Lassi Kurkijärvi, 2021. Uskosta kumpuaa uskollisuus. Viitattu 9.9.2021. https://www.sppy.fi/uskosta-kumpuaa-uskallus/

Maria Tammeaid, 2020, Vahvuuksille rakentava organisaatio. Viitattu 9.9.2021. https://www.sppy.fi/vahvuuksille-rakentava-organisaatio/

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Au Pair: ensimmäiset pari kuukautta Etelä-Koreassa

Mielialalääkkeet

Työuupumus